*huokaus*

Piti purkautua jotenkin... Olen/olin vain yksinkertaisesti vihainen kaikelle. Vituttaa. Tekisi mieli vain itkeä ja heitelle tavaroita ympäriinsä ja... *huokaus* ...ja kaikkea sellaista. Hautautua sängyn pohjalle ja viskoa jokaista, joka yrittää tulla lähellä, kirjoilla ja kaikella mahdollisimman painavalla ja kovalla. Kaikki vain vituttaa helvetisti. Tietokone takkuaa ja lagaa perkeleesti. Mp3'kin meinas flipata kesken koulupäivän. Kännykkä on paska, enkä jaksais tapella sen kanssa ollenkaan. Huusin jo siskollenikin. Hitto, jos faija yrittää raahata mut salille tänään... En vitus oo menossa. Tiiän, että turhaudun siellä vaan lisää kun yritän oppia uutta ja mikään ei kuitenkaan onnistu. Vedin mp3'n melkeen kokonaan uusiks. Jätin vaan suosikki j-rockit ja tungin täyteen kaikkee muuta raskaampaa, mitä kuuntelen silloin kun on huonompi olla. Jotain, mikä on tarpeeks aggressiivista auttamaan tähän olotilaan.

Kaikesta tästä huolimatta, oon ropettanut koko päivän. Hahmoina Asagi ja Saya. Tajusin myös, että puran omia tunteitani todellakin Sayan kautta. Ensin laitoin Sayan murtumaan ja itkemään totaalisesti ja nyt... Saya on siinä kunnossa, että jos joku sattuisi vahingossakaan sanomaan jotain väärin, hän purisi kyseiseltä henkilöltä päältä poikki. Voisin laittaa hänet riehumaan ja heittelemään tavaroita ja muuta sellaista kivaa, mutta ajattelin yrittää rauhoittaa hänet hänen poikaystävän Enjun tähden, joka pelkää juuri tällä hetkellä oikeasti Sayaa ensimmäistä kertaa. Miksi ihmeessä puran aina Sayalla tunteitani? En tiedä. En tee sitä millään muulla hahmolla... Ehkä Sayasta vaan on tullut niin henkilökohtainen hahmo minulle. Liian samanlainen kanssani. Tai no... Vanhan minäni kanssa. Minulla on todellakin Saya kahdessa ropessa. Toisessa hän on samanlainen kuin minä olin ennen... Hiljainen, ujo etc. Ja toisessa ropessa hän on aika samanlainen nykyisen minäni kanssa. Hän ei kuitenkaan ole ihan niin päällekäyvä ja flirttaileja etc. kuin minä. Loppujen lopuksi nämä kaksi Sayaa ovat sama Saya, ainoastaan ennen ja jälkeen. Aivan kuin minä itse... Ja kaikki tämä tapahtui vahingossa.

Tykästyin Sayaan joskus vain koska tämä oli uskomattoman söpö. Myöhemmin rakastuin hänen kitaran soittotaitoihinsa. Hiljalleen hänestä on tullut yksi suosikki jiirujani ihan huomaamattani... *huokaus* Ja huomenna Saya eroaa virallisesti the Vambie.'sta. En voi uskoa sitä... Se, kun kaveri kertoi, että Saya eroaa, oli helvetin iso pala mulle... Ja nyt siit on tullu tosi iso juttu, vaikken loppujen lopuks kuuntele the Vambie.'ta niin paljoa, mutta Saya vaan on yksinkertaisesti jotain...

Joovittuvittuvittusaatanakuolkaahelvettikaikkipoisjaantakaamunkituurauhassatässäpaskassa!!! 

HELVETTI!

Mikä vittu tätä maailmaa vaivaa?!?! Miksei kukaan ymmärrä mitään???? Miksei kukaan ymmärrä jos sanoo, ett on paska olla ja haluu olla rauhassa???? Miks pitää änkee juttelee ja udella mikä on, vaikka ois miljoona kertaa sanonu et "anna olla"???? MIKÄ VITTU IHMISIÄ VAIVAA?!?!?! En jaksa... En jaksa... En yksinkertaisesti jaksa, enkä haluakaan jaksaa... Haluan vain pois. Minulla ei ole viiltelyn tarvetta ollut pitkään aikaan, haluaisin vain pois...

Miten voisin saada uuden alun ja tyhjän pöydän?

Rupesin tossa äsken syödessä(aamupalana kahvia ja yks mandariini, hiphei!) kaikkee mitä mun elämäs on tapahtunut. Kaikkee paskaa. Mikä siinä on ett ihminen muistaa kaikki huonot hetket elämässään, muttei hyviä? Okei, mun kohdalla niitä hyvä ei oo melkeen yhtään... Kaikki hyvät jutut on aina johtanut johonkin paskaan. Loppujen lopuks. Jos ne vielä ei oo johtanut, ne tulee johtamaan. Sen oon huomannut elämässäni.

Mietin oikeesti kaikkii juttui. Silleen, tosi monet asiat, mitä meijän ropehahmoille tapahtuu, on myös tapahtunut mun elämässä. Osaan laittaa hahmot reagoimaan oikein niihin asioihin. Itsemurha yritykset, raiskaudet, pahoinpitelyt ja masennukset... Kaikki sellanen paska, mitä me laitetaan meijän hahmoille, on mulle helvetin tuttua ja arkipäivää. Se tunne epäonnistumisesta ja halusta pois. Se likaisuus ja itseinho. Heikkous. Yksinäisyys, masennus, väsymys... Kaikki on mulle arkipäivää! Mikäköhän näissä meijän ropeissa on, että me kaadetaan niin paljon kaikkee paskaa meijän hahmojen niskaan? No, se tekee ropesta hauskemman, kaikkee sellasta on kiva ropettaa, mutta kuitenkin. Ei sitä silloin ajattele kun niitä juttuja kehittää, mutta jälkeen päin tajuu taas "Hei! Taas toi juttu!". Tosin kaikki ne, mitä ollaan ropeen laitettu, on ollut hauskoja pelata, ettei siinä mitään. Eriasia miten jotkut jutut on vaikuttanut. Odotan innolla, että pääsen pelaa yhden mun hahmon raiskausta. Tiiän, että se tekee mulle hallaa, mutta haluun pelaa sen silti!

Kieroutunut? Olen.

Elämä ei mun mielestä todellakaan oo elämisen arvoista. Okei, vaikutan pirteeltä ja elämänhaluiselta ihmiseltä, mutta tiedän etten ole. Vihaan elämääni täällä! Itsemurha yritykset todistavat sen. Shhh.... Niistä ei saisi puhua.

Väsyttäääääääää.... En haluis mennä kouluun. Pakko. Haluisin vaan olla yksin... ja lukee tai jotain. *huokaus* Tänään on vielä neljäänkin asti koulua. Vittu! Pakko vaan kestää... Ekaks on 4h puulinjalle tutustumista. En tiiä yhtään mitä hittoa se on. En oo vielä kertaakaan ollut siellä. Hmm... Pitänee ottaa uus röökiaski messiin, vanha alkaa olla jo lopussa. Prkl, röökit loppuu kohta. *huokaus*

Yksinkertaisesti sanottuna, masentaa helvetisti. Ei huvita tehdä mitään. Haluisin vaan olla olla yksin, eikä muiden ihmisten seura kiinnosta paljoo paskaakaan. Hitto, jos faija yrittää repiä mut tänään salille. En oo menossa. Meen vast lauantaina. Pitäis pukea ja syödäkin ehkä... Syöminen vois olla ihan hyvä, sillä meijän ruokkis on nykyään vasta kahdeltatoista. *huokaus* Vittu...

Ja huomenna... Huomenna se sitten tapahtuu. Saya lähtee the Vambie.'sta. Hitto, en haluu... Samperi!